Lesbous ja feminismi

Jo vuonna 1970 varoitti Atkinson asettamatta liian yksinkertaisesti yhtäläisyysmerkkejä sanojen lesbous ja feminism väliin ja tämä kritiikki on tullut tavallisemmaksi 1980-luvulla. Mutta samanaikaisesti Janice Raymond, Julia Penelope ja Sheila Jeffreys, jotka kaikki ovat S/M:n ja seksuaaliliberalismin voimakkaita vastustajia, ovat sitä mieltä, että lesboilla ovat aineelliset ja henkiset mahdollisuudet erityisen kautta olla erityisen näkemyksellisiä ja voimakkaita feministejä ja siksi lesbous on ratkaisevan tärkeä tekijä feminismissä.

 

Olen sitä mieltä, että monet naiset, määrittelemällä lesbouden seksuaaliseksi kysymykseksi, voivat pelästyä pois lesboudesta, ei ainoastaan sisäistetyn naisvihan johdosta ja itsevihan johdosta, vaan myös sillä perusteella, että he haluavat päästä eroon kaikista seksuaalisuuden muodoista. Mikä on täysin ymmärrettävää, kun ajatellaan sitä seksuaalisen väkivallan määrää, jonka naiset ovat joutuneet ja joutuvat edelleen kokemaan.

Monet naiset tuntevat syvää tunteellista yhteyttä naisiin ilman, että sen takia haluavat seksiä heidän kanssaan. Ja näin määritelmä ”lesbous” seksinä estää näitä naisia selittämästä näitä tunteitaan askeleena pois miehiin samaistuvasta heteroseksuaalisuudesta ja heterosuhteisuudesta. Kun seksuaalinen kipinä toisia naisia kohtaan puutuu, joutuvat he jatkamaan itsensä näkemistä heteroseksuaaleina, koska mitään muuta käsiteluokkaa ei ole tarjolla.

 

Lesbouden määrittely rajatuksi ja poikkeavaksi luokaksi - heiksi, jotka eivät rakasta ja syty miehistä, vaan asettavat naiset etusijalle, - pitää sisällään myös vakavia seurauksia feminismille kokonaisuudessaan. Jos nainen, joka ei rakasta miehiä, vaan miesten sijasta naisia, kuuluu luokkaan lesbot – mikä silloin on feministi? Naisten miehiin kohdistama kritiikki ja naisten asettaminen etusijalle voidaan tulkita seksuaaliseksi suuntautuneeksi poliittisen kannan sijasta, ja feminismi voidaan tulkita seksuaalisuuden osa-alueeksi, ei politiikaksi.

 

 

 

Kaikki radikaalifeministit tässä tutkimuksessa ovat yksimielisiä siitä, että lesbous on ensi sijassa poliittinen kysymys, ja seksuaalinen kysymys vasta toisella sijalla. He ovat myös sitä mieltä, että seksi on pohjimmiltaan poliittista ja sitä voidaan analysoida poliittisilla ja feministisillä teorioilla. Yksi kysymys, josta ei ole yksimielisyyttä, on, voidaanko naisten välinen seksiä ilman miestä pitää poliittisena tekona sinänsä, vai onko seksi patriarkaalinen vallan väline, jota pitää vastustaa sen kaikissa nykyisissä muodoissa naisten vapautuksen vuoksi?

 

Richin mukaan lesborakkaus on alku feministiselle tietoisuudelle. Penelopen on samaa mieltä, koska on kyse naisten asettamisesta etusijalle. Atkinson sanoo, että feminismi on teoria ja lesbous käytäntö, ja on sitä mieltä, että lesbous elämäntapana ei ole ratkaisu, vaan niin kuin Leedsin vallankumouksellinen feministiryhmä myöhemmin määritteli; olla naisiin samaistuva nainen, joka ei harjoita seksiä miesten kanssa, on tärkeä peruste radikaalifeminismille.

 

Lesbouden kriteerit vaihtelevat paljon. Richin mukaan tarvitsee vain olla syvästi tunteiden tasolla yhteydessä toiseen naiseen sijoittuakseen lesbolaiselle jatkumolle. Tällä tavoin lähes kaikki naiset jo ovat lesboja, siinä mielessä, että heillä on lämpimiä tunnesuhteita naisiin. Jos nainen lisäksi pidättäytyy seksuaalisista suhteista miesten kanssa, samalla kun hänellä on lämpimiä suhteita ystävättäriin, ja nainen on feministi, on hän lesbo Leedsin vallankumouksellisen naisryhmän mukaan, ja poliittinen lesbo Atkinsonin mukaan; poliittinen lesbo on sama, kuin naisiin samaistuva nainen, jolla ei ole seksiä miesten kanssa.

 

Raymond vaatisi, että naisen pitäisi identifioida itsensä lesbona, vaikka ei tarvitse tulla ulos kaapista kaikille, ja jollain tavalla osallistua lesbojen yhteisöön. Penelopen mukaan naisen pitäisi ainakin haluta jonkinlaista intiimiä fyysistä kosketusta naisten kanssa tunnesuhteiden lisäksi, mutta se ei ole välttämätöntä.

 

Keskeistä ei ole mitä nämä kirjoittajat sanovat naisista kaukana tulevaisuudessa, vaan mitä he sanovat naisten elämästä tänään, ja teesi siitä, että naisten tulisi olla biseksuaaleja ei-patriarkaalisessa maailmassa, lähettää myös viestin naisille tänä päivänä, jonka mukaan biseksuaalisuus on “luonnollista” naisille ja “nollatila” ei-patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

 

Mitä tulee naisten rekrytoimiseen lesbolaisuuteen, tämä strategia perustuu teoriaan, että lesbolaisuus on valinta. Ja käsite ”valinta” on hyvin moniongelmainen, kuten mm. Rich ja MacKinnon ovat osoittaneet – me emme ylipäänsä voi valita mitä me haluamme, eli olemmeko liian sosiaalistettu, jotta voisimme muuttaa omia tunteidemme kaavoja? Kuinka tietoinen sellainen prosessi voisi olla – asteittainen, alitajuinen muutos vastaten muuttuvia ympäristön olosuhteita, uusia ystäviä, ajatuksia, jne. vai voimmeko päättää tietoisesti, millainen meidän sosiaalinen elämä ja tunne-elämä tulee näyttämään tulevaisuudessa.

 

Se seikka, että niin monet naiset, jotka aikaisemmin olivat eläneet heteroseksuaaleina, alkoivat elää lesboina feministiliikkeessä 1970-luvulla, voidaan katsoa tukevan myönteistä vastausta ensimmäiseen kysymykseen. Mutta kun radikaalilesbot ja Atkinson näkevät tämän tietoisena poliittisena valintana naisten puolelta – poliittisena lesboutena – tarkoittaa Penelope, että on kyse siitä, että radikaalifeminismi teki mahdolliseksi näille naisille avoimesti ilmaista sitä lesboutta, jota he koko ajan olivat kantaneet salassa, salassa myös itseltään, ja että lesbolle oli helpompi tulla radikaalifeministiksi, koska me olemme valmiiksi yhteiskunnan ulkopuolisia ja meillä on vähemmän menetettävänä miehisiä/heteroseksuaalisia etuoikeuksia.

 

Penelope ei ole täysin selkeästi sitä mieltä, että on olmeassa tiettyjä naisia, jotka ovat luonnostaan lesboja, ja toisia, jotka ovat luonnostaan heteroita. Vai onko kyse lesboudesta, joka on kaikissa naisissa piilevänä, niin kuin Rich ajattelisi.

 

Penelopen mukaan lesbous ei ole biologista tai ”valinta”, vaan sosiaalisesti aiheutunut välttämättömyys patriarkaatissa, kun taas päätös elää lesbona on valinta. Se kysymys johon hän keskittyy ei ole se, onko lesbous vapaa valinta, vaan kuinka naiset voivat valita elää avoimesti lesbona tilanteessa, jossa he voivat joutua vainotuksi epänaisellisen ja patriarkaatin vastaisen käyttäytymisen takia, ja joutua raiskauksen, töistä erottamisen, ym. uhriksi. Näiden vainojen pelkääminen yhdessä heteroseksuaalisten etuoikeuksien menettämisen kanssa selittää sen, miksi niin monet naiset eivät tule feministeiksi tai lesboiksi, katsoo Penelope.

 

Seuraava

Aloitussivu