Andrea Dworkin

 

Andrea Dworkin on yksi tunnetuimmista, ja monille vähiten tunnetuista radikaalifeministeistä 1900-luvulla, ja tuli tunnetuksi tukasta kritiikistä miehiä kohtaan, heidän alistaessa naisia pornografiassa, prostituutiossa, raiskauksissa ja perheväkivallassa. 80-luvulta lähtein hän toimi yhteistyössä juristi Catherine MacKinnonin kanssa. Dworkin on kirjoittanut mm. heteroseksuaalisen yhdynnän symboliikasta, kuinka se sinänsä edustaa miesten ylivaltaa ja samalla muodosta miehisen strategian joka alistaa naista, ja klassisen feministisen analyysin pornografiasta.

 

Dworkin käsittelee kysymystä lesboudesta tai naisrakkaudesta feministisenä strategiana toisesta näkökulmasta kuin muissa tämän kirjoituksen teksteissä; hänen tekstinsä eivät keskity ratkaisuun, naisten solidaarisuuteen, vaan ongelmaan, miesten väkivaltaan naisia kohtaan.

 

Se asia, että Dworkin ei ota lesboutta esiin tärkeänä asiana, vaikka koko hänen tuotantonsa on kritiikkiä miesten ylivaltaa naisia kohtaan heteroseksissä/heteroseksin kautta, on tärkeä yksityiskohta sinänsä. 1970-luvulta lähtien hän on kritisoinut lesboliikettä feminismin puutteesta, mikä täytyy suhteuttaa yleiseen lesboliikkeen kehitykseen radikaalifeminismistä kohti seksuaaliliberalismia, jota olen kuvannut historialuvussa.

Jo Dworkinin ensimmäisen kirjan titteli nimesi perustan miesten naisiin kohdistamalle sorrolle. Naisviha, Woman-hating. Miehet ryhmänä vihaavat naisia, toteaa Dworkin, ja ilmentävät tätä vihaa raiskauksilla, murhilla, seksuaalisella häirinnällä ja muilla seksualisoiduilla käyttäytymisillä. Kaikille naisille ei ole selvää, että tällainen käyttäytyminen on ilmausta vihasta, koska miesten valta naisten yli on tullut niin kulttuurisesti mystifioiduksi, että naiset huijataan uskomaan, että näissä rikoksissa on kyse syyntakeettomista mielisairauksista, väärinkäsityksistä, luonnollisesta sukuvietistä, ja jopa rakkaudesta.

 

Dworkin määrittelee neljä lajia väkivaltaa, jotka läpitunkevat koko patriarkaalisen yhteiskunnan, ja ennen kaikkea sen seksuaalisuuden, johon naiset sosiaalistetaan, ja jonka he joutuvat kokomaan koko elämänsä.

 

1. Fyysinen väkivalta, jota harjoitetaan raiskauksissa ja muussa naisiin kohdistuvassa väkivallassa.

2. Miesten ja naisten valtaero, joka tekee seksistä sortavan tilanteen sinänsä.

3. Naisten taloudellinen sorto, joka tekee naisista köyhempiä ja riippuvaisia miesten rahoista, ja joka mahdollistaa naisten hyväksikäytön prostituutiossa ja estää ottamasta avioeroa.

4. Se laaja kulttuurinen väkivalta, jota esiintyy mm mainoksissa ja pornografiassa.

 

Miesten naisiin kohdistama sorto perustuu Dworkinin mukaan neljään alueeseen tai neljään strategiaan, pahoinpitelyyn, raiskaukseen, aborttikieltoon eli pakotettuun raskauteen ja lisääntymiseen, ja taloudelliseen riistoon alempien palkkojen ja palkattoman työn kautta.

Dworkin puhuu kahdesta mallista naisille, bordelli- ja maalaistalomalleista, joissa toinen näkee naisen pohjimmiltaan seksuaalisena olentona, jonka päämääränä on elämässä antaa niin paljon seksiä miehille, kuin mahdollista. Ja toinen malli on olla äitejä, joiden tehtävänä on huolehtia toisista ja uhrata itsensä toisille. Naiset yrittävät kapinoida näitä malleja vastaan, mutta kapinointi johtaa vain toisesta mallista toiseen. Kapina seksuaalisuutta vastaan johtaa konservatiiviseen perheenemäntämalliin, ja kapina maatilamallia johtaa seksuaaliliberalismiin ja siihen, että vapauden avain olisi runsas seksi. Nämä ovat Dworkinin mukaan vain saman kolikon kaksi puolta.

Dworkinin radikaalifeministisen analyysin mukaan miesten taholta tapahtuva naisten seksuaalinen käyttö muodostaa perustan patriarkaaliselle rakenteelle, vaikka miehet käyttävät monia eri strategioita pitääkseen yllä tätä rakennetta.

Koska kaikki naiset syntyvät ja kasvavat maailmassa, joka on tämän sortavan seksuaalisuuden läpitunkema, ei ole mahdollista puhua naisten seksuaalisuudesta tämän naisiin kohdistuvan pakottamisen ja väkivallan ulkopuolella--.

 

Miesten seksuaalisuus, jonka miehet pakottavat naisiin, erotisoi pakottamisen, väkivallan ja vallan sinänsä seksuaaliseksi. Myös silloin, kun naiset ”vapaaehtoisesti” harjoittavat seksiä miesten kanssa, me teemme sen kuitenkin patriarkaalisen yhteiskunnan kehyksessä, ja sellaisen seksuaalisuuden kautta, jonka miehet ovat luoneet miehiä varten – tytöt ja naiset eivät koskaan ole saaneet mahdollisuutta kehittää omaa seksuaalisuuttaan miesten sorron ulkopuolella. Tämän sosiaalistamisen miehet tuottavat yksilöinä seksuaalisten hyökkäysten kautta, massiivisessa mittasuhteessa pornografian kautta, ja se koskee (eri asteisena) kaikkia naisia.

Jokainen nainen – riippumatta hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan, seksuaalisista mieltymyksistään ja inhoistaan riippumatta, riippumatta hänen poliittisesta ideologiastaan tai elämänhistoriastaan, elää tämän pakotetun seksin systeemin sisällä. Tämä pitää paikkaansa, vaikka hän ei olisi itse koisaan joutunut seksuaalisen häirinnän tai hyväksikäytön kohteeksi, tai vaikka hän itse pitäisi yhdyntää hellyyden ilmentymänä-- --tai vaikka hän kokonaan kieltäytyisi yhdynnästä.

 

Kaikki seksi siis tapahtuu sosiaalisessa ympäristössä joka on raiskauksen läpitunkemaa, myös onnellisen heteronaisen, kuin myös lesbofeministin seksi, sillä he elävät systeemin sisällä, riippumatta ideologiasta tai henkilökohtaisesta seksuaalisuudesta. Tämä voidaan tulkita monella tapaa: Että ei voi olla olemassa (tässä ja nyt) mitään ”aitoa” seksuaalisuutta naisille sen patriarkaattisen seksuaalisuuden sijaan, joka on meihin pakotettu, ja että me emme voi itse luoda sellaista ilman että muutamme sen poliittisen ja materiaalisen ympäristön, jossa elämme ja joka muovaa meidät. Tämä voidaan tulkita varoitukseksi yksinkertaisia utopistisia näkemyksiä vastaan, joiden mukaan että tietyissä seksuaalisissa suhteissa, niin kuin lesbosuhteissa, voitaisiin esittää jotain koskematonta ja patriarkaatin ulkopuolella olevaa, ja tätä kautta feministisen analyysin ulkopuolella olevaa. Seksi ei voi vapauttaa meitä, sanoo Dworkin, seksi on juuri ongelma.

 

Dworkin kritisoi myös lesboja-- --Yksi ongelma on aina ollut lesboliikkeessä, asenne “Me olemme eliitti. Jotenkin hyveellisesti olemalla lesbo kaikki se roska, jota naiset kokevat ei koske meitä.” Että lesbojen ei tarvitse välittää miesten väkivallasta naisia kohtaan, koska me emme henkilökohtaisesti elä miesten kanssa. Eivät vain heteronaiset ole miehiin samaistuneita, vaan myös lesbot voivat olla yhtä miehiin samaistuneita ja antifeministisiä, kuin muuta naiset.

 

Seksi on Dworkinin mukaan patriarkaatin ydin, riippumatta siitä, harjoittaako sitä toiset naiset vai miehet, ei ole ratkaisevan tärkeää; tärkeää on kuinka se erotisoi vallan ja alistumisen. Ja sillä tapaa tukee miehen valtaa yhteiskunnassa ja miesten vihaa naisia kohtaan. Tärkeintä ei ole alistuvan puoliskon mahdollinen ”yhteisymmärys” omasta alistumisestaan, vaan ne yhteiskunnalliset ja poliittiset seuraukset, joita seksuaalinen valta saa aikaan yksilöille ja toisille naisille.

 

Tämän takia lesbous ei voi olla feministinen strategia Dworkinin mielestä, vaan hän ehdottaa sen tilalle aktvisti-strategiaa, jossa suoraan hyökätään patriarkaalisia instituutioita, kuten valtiota ja seksiteollisuutta vastaan. Dworkinin teesi on mielestäni valaiseva, kun tarkastellaan kasvavaa lesbolaista sadomasokismi-liikettä - vaikka SM-liike argumentoi lesbojen oikeuden puolesta käyttää väkivaltaa ja nöyryyttämistä muita lesboja kohtaan seksuaalisen nautinnon saavuttamiseksi. Niin kuin Catharine MacKinnon on sanonut lesboista, jotka harjoittavat seksualisoitunutta väkivaltaa toisia lesboja kohtaan, verratessaan sitä miesten väkivaltaan naisia kohtaan “luojan kiitos, se ei ole biologista”.

 

 

Seuraava

Aloitussivu